Pilviä pilvien perään
Näin jälkeenpäin hieman harmittaa, ettei minulla ollut voimavaroja kirjoittamiseen raskaudenaikana tai synnytyksen jälkeen. Se on ollut minulle useita vuosia terapeuttinen tapa käsitellä sisäistä kaaosta, ja toisaalta myös keino tarkastella elämässä koettuja asioita sekä havainnoida minussa tapahtuva kasvu. Plussaamisen jälkeen ostin kyllä odotusajalle kirjan, mutta muutaman ensimmäisen kuukauden jälkeen sen kirjoittaminen jäi.
Luin jokin aika sitten odotusajan kirjoituksia ja vielä nytkin kyyneleet nousevat silmiini. Miten paljon jo raskausaikana koin jääväni yksin. Mieleni oli sumussa enkä osannut helpottaa ennen aikaisten supistusten kanssa pakokauhussa olevaa kehoani. Miten paljon olisin kaivannut ympärilleni siskoja, heimon viisaita tai jotain ihmistä, joka olisi auttanut minut pois pimeydestä. Ketä tahansa, kuka olisi kuullut hätähuutoni.
Mutta sen sijaan pandemia sulki meidät kaikki omiin poteroihimme neljän seinän sisälle.
Minusta tuntui, kuin olisin mennyt kriisistä kriisiin. Pilviä tuli pilvien perään. Valo jäi aina vain kauemmaksi niiden taakse. Olisin niin kipeästi halunnut pysäyttää ajan, jotta kehoni ja mieleni olisi saanut edes jonkinlaisen mahdollisuuden käsitellä tapahtunutta. Mutta en vaipunut Prinsessa Ruususen lailla uneen ja herännyt auringon paisteeseen, vaan jatkoin selviytymistä painajaisen keskellä uskaltamatta nauttia kaikesta hyvästä.
Raju elämänmuutos, jollainen myös raskaus tai vauvavuosi ihanuudestaan huolimatta voi olla, aiheuttaa ihmiselle eriasteisia kriisejä. Toiset kriisit on helpompi käsitellä ja muutaman vaikean tunteen jälkeen sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Toisinaan kriisit kuitenkin koettelevat meitä rajummin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi läheisen menettäminen tai parisuhteen päätyminen eroon.
Kriisinvaiheista ensimmäisenä on shokkivaihe. Tällöin ihminen yleensä kieltää tapahtuneen ja voi tuntea olonsa hyvin epätodelliseksi. Hän saattaa sulkeutua sekä henkisesti että fyysisesti. Tällä vaiheella on tärkeä tehtävä suojella ihmisen psyykettä sellaiselta, mitä on vaikea hahmottaa kokonaisuutena. Pala kerrallaan siitä tulee kuitenkin totta.
Ihminen alkaa hiljalleen kohdata järkyttävän tapahtuman ja pyrkii muodostamaan käsityksensä asiasta sekä sen merkityksestä omassa elämässä. Reaktiovaiheessa ihminen kokee suuria tunteita ja voi kokea, ettei selviä tilanteesta ikinä. Tällöin korostuu puhumisen tärkeys, siitä tulee jopa jonkinlainen ehto selviytymiselle ja kriisin etenemiselle. Jos ei ole ketään kenelle puhua tai kuka ottaa kuulemansa ymmärtäen vastaan, jää hyvin monella tavalla yksin.
Käsittelyvaiheessa ihminen ei enää kiellä tapahtunutta, vaan alkaa olla valmis kohtaamaan tapahtumaan liittyviä muutoksia elämässään. Ajatukset alkavat liikkua myös muissa asioissa, vaikkei tulevaisuutta välttämättä jaksa vielä pohtia. Tällöin ihminen on valmis kohtaamaan surun ja siihen liittyvät moninaiset tunteet. Käsittelyvaihe on jokaisella yksilöllinen luonteeltaan ja pituudeltaan. Toisen surua ei voi jouduttaa. Suru muuttaa muotoaan ja hiljalleen se jää taustalle, vaikkei useinkaan poistu kokonaan.
Uudelleen suuntautumisen vaiheessa ihminen alkaa rakentaa elämää "jälkeen" kaiken. Menetys saattaa hetkellisesti romahduttaa esimerkiksi vuosipäivinä, mutta luottamus elämään alkaa omaan tahtiinsa palautua. Kokemuksesta tulee merkittävä osa omaa elämäntarinaa. Toisilla jopa voima oman merkityksellisyyden tunteen löytymisessä esimerkiksi menetykseen liittyvän vapaaehtoistyön kautta.
Toisinaan käy kuitenkin niin, että kriisin vaiheet pitkittyvät esimerkiksi toisen kriisin myötä. Mieli ei pääse käsittelemään edellistä tapahtumaa, kun pitäisi selviytyä jo uudesta. Raskausaika on monelle äidille suuri muutos aiempaan, vaikka olisi kuinka odotettu ja toivottu. Haasteet raskaudenaikana, traumaattinen synnytys, imetyshaasteet, pandemia, ero, sodanuhka ovat kaikki omanlaisiaan kriisejä, joita viime vuosina vauvan saaneet ovat kokeneet. Ei ole ihme, että mieli on myllerryksessä. Uusimpien tutkimusten mukaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuneiden määrä on kasvanut niin, että joka viidennen sijaan jopa joka kolmas on kärsinyt masennusoireista.
Mikäli kirjoittamani kuulostaa tutulta, mutta et ole saanut tukea tilanteeseesi, rohkaisen Sinua olemaan yhteydessä. Et todella ole yksin. Kuka tahansa äiti voi sairastua, etenkin kun olosuhteet ovat viime vuosina siihen olleet huonolla tavalla otolliset. Sairastuminen ei kerro sinusta tai kyvystäsi olla hyvä äiti yhtään mitään. Mutta avun hakeminen ja saaminen ovat asioita mitä sinä, ja lapsesi, ansaitsette.
Älä jää yksin.